Kauan odotettu matka Pohjois-Ghanaan alkoi viikko sitten torstaina. Kymmeneltä oli alun perin tarkoitus startata, mutta kas kummaa matkaan lähdettiinkin vasta puolilta päivin. Menomatkalla käytiin tsekkaamassa Kintapon vesiputoukset. Ja siellä oli sateen jäljiltä järjetön määrä isoja tuhatjalkaisia, joista yhden Riitta onnistui liiskaamaan sandaaleillaan. Putouksissa olisi voinut myös uida, mutta tällä kertaa se sai jäädä. Kahdeksan tunnin matka oli paikoin varsin pomppuinen ja Kofin unohtaessa hidastaa kuoppiin saimme kuulla useampaan kertaan ”whoops”. Isoimmissa pompuissa whoopsia tehostettiin irrottamalla kädet ratista. Lopulta saavuimme Tamalen kaupunkiin ja majoittauduimme Katolilaiseen Guest Houseen. Toinen huoneista muistutti lähinnä kellaria ja ilmastointi kuulosti siltä, kun rekka olisi ajanut huoneissa ympyrää. Kofi meni ison miehen auktoriteetillaan vastaanottoon valittamaan asiasta, joten seuraaville öille saimme ihan normaalit huoneet.

Seuraavana päivänä suuntasimme Molen kansallispuistoon katsomaan Afrikan villieläimiä. Kofi oli järjestänyt meille kuljettajan ja antoi autonsa käyttöömme, joten pääsimme tekemään safarit omalla autolla. Molen kansallispuisto on pääasiassa savannia ja siellä voi nähdä monenlaisia eläimiä, joista pääsimme näkemään 12 nisäkäslajia sekä useita lintulajeja. Ensimmäiset näkemämme eläimet olivat pahkasikoja. Jo ne aiheuttivat riemunkiljahduksia takapenkillä. Seuraavat kolme tuntia olivatkin sitten täynnä vastaavia kiljahduksia, hihittelyä ja muita innostuneita kommentteja. Siinä oli oppaalla kestämistä. Tosiaan automme kävi vähän ahtaaksi, kun opas tuli aseensa kanssa kuudenneksi kyytiin, jolloin sekä etupenkillä että takapenkillä istui 3 henkilöä. Maria istui puoliksi penkillä ja puoliksi käsijarrun päällä. Onneksi molemmilla puolilla oli mustat miehet pitämässä Mariaa paikoillaan pomppuisella tiellä. Enimmäkseen näimme erilaisia antilooppilajeja, joiden suuri määrä liikutti Susannan melkein kyynelin ja Lillikin iho oli suurimman osan ajasta kananlihalla. Ensimmäiseltä safarilta tärkein tavoite eli elefantti jäi kuitenkin näkemättä ja palasimme Mole motellille hieman pettyneinä.

Seuraava aamu alkoi lupaavasti, kun huoneesta ulos astuessamme törmäsimme pahkasikaperheeseen. Aamupala sai jäädä väliin ja lähdimme mehun voimilla aamuseitsemältä alkavalle safarille. Vaikka edellisestä safarista olikin vain vähän aikaa, jaksoimme innostua samoista eläimistä yhä uudelleen ja uudelleen. Hiljaa kuitenkin toivoimme tavoitteemme täyttyvän. Safari etenikin kiertämällä oppaan varmoja ”täällä niitä elefantteja aina on” paikkoja. Jostain syystä norsut kuitenkin tuntuivat karttavan meitä, lienetkö tähän syynä paha hajumme Mole motellin säälittävän suihkun ansiosta. Kun oppaan viimeinen oljenkorsi oli käytetty ja luovuttaminen jo lähellä, päätimme kääntyä yhdestä risteyksestä kiertämään viimeisen lenkin ennen motellille paluuta. Jossain vaiheessa tätä lenkkiä Lilli meni hiljaiseksi ja suu loksahti auki, jolloin kuski pysäytti auton ja sanoi: ”elefantti”. Tässä vaiheessa neljän tunnin autossa istuminen ja takapuolen puuduttaminen ei tuntunut enää missään, tavoite oli saavutettu. :) Villiä elefanttia kävellen seuratessamme opas kertoi meille, ettei kannata mennä liian lähelle, koska se voi hyökätä. Tämän jälkeen tyytyväiset tytöt palasivat motellille ja tilasivat ruokaa tyhjiin vatsoihinsa. Ruoan saapumista odotellessamme pakkasimme tavarat, luovutimme huoneen sekä kävimme uimassa. Palvelu ei siis ollut yhtään hidasta…

Tamaleen palatessamme menimme Kofin ystävien luokse syömään ja juomaan vähän olutta. Maistui muuten ihmeen hyvälle 40 asteen lämpötilassa. :D Myöhemmin illalla Maria ja Riitta kävivät tarkastamassa paikallisen yöelämän, kun taas Lilli ja Susanna menivät valmistautumaan henkisesti seuraavaa rankkaa päivää varten. Täälläkin yökerhoihin mennään vasta puolen yön jälkeen, kun on ensin käyty viereisellä terassilla nauttimassa pari olutta. Täällä ei tanssita ringissä kuten Suomessa vaan naiset lähestyvät sekä miehiä että toisia naisia peppu edellä keikkuen (paikalliset peput ovatkin sitten luku sinänsä). Myös Riitta yritti opetella keikuttamaan peppuaan paikallisten tyyliin. Heti aamutuimaan juhlista pois jääneet tyttäret pääsivät jo todistamaan Riitan uusia täriseviä kykyjä. Eihän se ihan vielä paikalliselta näyttänyt.

Väsyneet matkalaiset suuntasivat seuraavaksi kohti uusia seikkailuja Burkina Fason rajalle. Siellä suoritimme laittoman maassavierailun ilman passeja ja viisumeja. Tämän jälkeen kävimme tervehtimässä krokotiileja Pagan kaupungissa. Jokainen pääsi pitämään krokotiilin hännästä kiinni ja lopuksi yhdelle krokotiileista syötettiin elävä kana. Kävimme myös pienessä museossa tutustumassa afrikkalaiseen elämään. Viileissä savimajoissa oli mukava vierailla ulkolämpötilan ollessa yli 40 astetta.

Pagasta matkamme jatkui kohti paikallista kylää, jossa vietettiin perinteisiä hautajaisia. Tähän mennessä olimme eläneet automatkat lähinnä pringleseillä ja kekseillä, joten halusimme lounastaa kunnolla ennen kylään menoa. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, koska ravintolat olivat suljettuja sunnuntaisin. Myös matkan varrella oleva vessatarjonta oli heikkoa, joten cashewpuun varjo tarjosi länsimaiseen standartiin sopivammat vessaolosuhteet. Paikallisten huoltoasemien vessat olivat lähinnä laattalattioita, joiden seinässä oli yksi reikä, josta pissa olisi valunuttu pois, mikäli sitä olisi ollut tarpeeksi (tarkoittaa noin 15 cm syvyydeltä).

Hautajaiset, joihin osallistuimme, pidettiin vuoden kuluttua vainajan kuolemasta ja siellä juhlittiin vainajan pitkää elämää. Hautajaisiin kuului pauketta, värikkäitä vaatteita, musiikkia, tanssia sekä ruoanvalmistamista koko hautajaisseurueelle. Hautajaisissa soittajilla oli tapana hakea yleisön joukosta ihmisiä tanssimaan. Toiset ihmiset tukivat suoritusta länttäämällä kolikoita otsaan tai Susannan tapauksessa tisseihin. Nämä kolikot annettiin sitten lopuksi soittajille. Ruokana hautajaisissa oli vihreää ja limaista kastiketta, jota syötiin jonkin sortin maissijauhopallosten kanssa. Yhdistelmä oli vähän niin kuin pinaattikeitto ja kanamunan valkuaista, muttei ollenkaan saman makuista. Hautajaiset jatkuivat yön yli ja seuraavana aamuna pidettiin vielä viimeinen seremonia, joka päätti tapahtuman. Olimme varautuneet nukkumaan yön savimajoissa, mutta ilmeisesti paikalliset eivät uskoneet meidän selviävän siellä, joten löysimme itsemme ilmastoidusta huoneesta paikallisesta guest housesta.

Seuraavana aamuna hyvin levänneenä suuntasimme takaisin Tamaleen ja vietimme siellä rentouttavan päivän intialaisesta ruuasta nauttien. Kyseessä oli Kofin suosittelema ravintola Swad –fastfood, jonka ruoka oli muuten erinomaista ja sopivan hintaista. Paluumatka alkoi tiistaiaamuna puoli seitsemän aikaan ja tällä kertaa matkaeväänämme oli pringlesien sijasta keksejä ja juustoa. Matkalla oli tarkoitus käydä tsekkaamassa vielä Monkey sanctuary, jonka löytäminen ei ollutkaan niin helppoa. Muumien (kirjoittajalla ei taida olla kaikki muumit matkassa, koska kysehän on mutkista ei kun siis muutamien) kuoppaisella tiellä tehtyjen mutkien jälkeen löysimme kuitenkin perille. Siellä pääsimme syöttämään monamarakatteja ja ne olivat todella söpöjä tarrautuessaan meitä kädestä ja napsiessaan pähkinöitä. Monkey sanctuaryssa apinoita pidetään pyhinä ja niille pidetään samanlaiset hautajaiset kuin ihmisille. Ja ne myös haudataan omalle hautausmaalleen.

Tiistai-iltapäivänä 4 tyytyväistä tyttöä sitten saapui takaisin Kumasin kotiinsa väsyneinä, mutta onnellisina reissusta.