Kauan odotettu matka Pohjois-Ghanaan alkoi viikko sitten torstaina. Kymmeneltä oli alun perin tarkoitus startata, mutta kas kummaa matkaan lähdettiinkin vasta puolilta päivin. Menomatkalla käytiin tsekkaamassa Kintapon vesiputoukset. Ja siellä oli sateen jäljiltä järjetön määrä isoja tuhatjalkaisia, joista yhden Riitta onnistui liiskaamaan sandaaleillaan. Putouksissa olisi voinut myös uida, mutta tällä kertaa se sai jäädä. Kahdeksan tunnin matka oli paikoin varsin pomppuinen ja Kofin unohtaessa hidastaa kuoppiin saimme kuulla useampaan kertaan ”whoops”. Isoimmissa pompuissa whoopsia tehostettiin irrottamalla kädet ratista. Lopulta saavuimme Tamalen kaupunkiin ja majoittauduimme Katolilaiseen Guest Houseen. Toinen huoneista muistutti lähinnä kellaria ja ilmastointi kuulosti siltä, kun rekka olisi ajanut huoneissa ympyrää. Kofi meni ison miehen auktoriteetillaan vastaanottoon valittamaan asiasta, joten seuraaville öille saimme ihan normaalit huoneet.

Seuraavana päivänä suuntasimme Molen kansallispuistoon katsomaan Afrikan villieläimiä. Kofi oli järjestänyt meille kuljettajan ja antoi autonsa käyttöömme, joten pääsimme tekemään safarit omalla autolla. Molen kansallispuisto on pääasiassa savannia ja siellä voi nähdä monenlaisia eläimiä, joista pääsimme näkemään 12 nisäkäslajia sekä useita lintulajeja. Ensimmäiset näkemämme eläimet olivat pahkasikoja. Jo ne aiheuttivat riemunkiljahduksia takapenkillä. Seuraavat kolme tuntia olivatkin sitten täynnä vastaavia kiljahduksia, hihittelyä ja muita innostuneita kommentteja. Siinä oli oppaalla kestämistä. Tosiaan automme kävi vähän ahtaaksi, kun opas tuli aseensa kanssa kuudenneksi kyytiin, jolloin sekä etupenkillä että takapenkillä istui 3 henkilöä. Maria istui puoliksi penkillä ja puoliksi käsijarrun päällä. Onneksi molemmilla puolilla oli mustat miehet pitämässä Mariaa paikoillaan pomppuisella tiellä. Enimmäkseen näimme erilaisia antilooppilajeja, joiden suuri määrä liikutti Susannan melkein kyynelin ja Lillikin iho oli suurimman osan ajasta kananlihalla. Ensimmäiseltä safarilta tärkein tavoite eli elefantti jäi kuitenkin näkemättä ja palasimme Mole motellille hieman pettyneinä.

Seuraava aamu alkoi lupaavasti, kun huoneesta ulos astuessamme törmäsimme pahkasikaperheeseen. Aamupala sai jäädä väliin ja lähdimme mehun voimilla aamuseitsemältä alkavalle safarille. Vaikka edellisestä safarista olikin vain vähän aikaa, jaksoimme innostua samoista eläimistä yhä uudelleen ja uudelleen. Hiljaa kuitenkin toivoimme tavoitteemme täyttyvän. Safari etenikin kiertämällä oppaan varmoja ”täällä niitä elefantteja aina on” paikkoja. Jostain syystä norsut kuitenkin tuntuivat karttavan meitä, lienetkö tähän syynä paha hajumme Mole motellin säälittävän suihkun ansiosta. Kun oppaan viimeinen oljenkorsi oli käytetty ja luovuttaminen jo lähellä, päätimme kääntyä yhdestä risteyksestä kiertämään viimeisen lenkin ennen motellille paluuta. Jossain vaiheessa tätä lenkkiä Lilli meni hiljaiseksi ja suu loksahti auki, jolloin kuski pysäytti auton ja sanoi: ”elefantti”. Tässä vaiheessa neljän tunnin autossa istuminen ja takapuolen puuduttaminen ei tuntunut enää missään, tavoite oli saavutettu. :) Villiä elefanttia kävellen seuratessamme opas kertoi meille, ettei kannata mennä liian lähelle, koska se voi hyökätä. Tämän jälkeen tyytyväiset tytöt palasivat motellille ja tilasivat ruokaa tyhjiin vatsoihinsa. Ruoan saapumista odotellessamme pakkasimme tavarat, luovutimme huoneen sekä kävimme uimassa. Palvelu ei siis ollut yhtään hidasta…

Tamaleen palatessamme menimme Kofin ystävien luokse syömään ja juomaan vähän olutta. Maistui muuten ihmeen hyvälle 40 asteen lämpötilassa. :D Myöhemmin illalla Maria ja Riitta kävivät tarkastamassa paikallisen yöelämän, kun taas Lilli ja Susanna menivät valmistautumaan henkisesti seuraavaa rankkaa päivää varten. Täälläkin yökerhoihin mennään vasta puolen yön jälkeen, kun on ensin käyty viereisellä terassilla nauttimassa pari olutta. Täällä ei tanssita ringissä kuten Suomessa vaan naiset lähestyvät sekä miehiä että toisia naisia peppu edellä keikkuen (paikalliset peput ovatkin sitten luku sinänsä). Myös Riitta yritti opetella keikuttamaan peppuaan paikallisten tyyliin. Heti aamutuimaan juhlista pois jääneet tyttäret pääsivät jo todistamaan Riitan uusia täriseviä kykyjä. Eihän se ihan vielä paikalliselta näyttänyt.

Väsyneet matkalaiset suuntasivat seuraavaksi kohti uusia seikkailuja Burkina Fason rajalle. Siellä suoritimme laittoman maassavierailun ilman passeja ja viisumeja. Tämän jälkeen kävimme tervehtimässä krokotiileja Pagan kaupungissa. Jokainen pääsi pitämään krokotiilin hännästä kiinni ja lopuksi yhdelle krokotiileista syötettiin elävä kana. Kävimme myös pienessä museossa tutustumassa afrikkalaiseen elämään. Viileissä savimajoissa oli mukava vierailla ulkolämpötilan ollessa yli 40 astetta.

Pagasta matkamme jatkui kohti paikallista kylää, jossa vietettiin perinteisiä hautajaisia. Tähän mennessä olimme eläneet automatkat lähinnä pringleseillä ja kekseillä, joten halusimme lounastaa kunnolla ennen kylään menoa. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, koska ravintolat olivat suljettuja sunnuntaisin. Myös matkan varrella oleva vessatarjonta oli heikkoa, joten cashewpuun varjo tarjosi länsimaiseen standartiin sopivammat vessaolosuhteet. Paikallisten huoltoasemien vessat olivat lähinnä laattalattioita, joiden seinässä oli yksi reikä, josta pissa olisi valunuttu pois, mikäli sitä olisi ollut tarpeeksi (tarkoittaa noin 15 cm syvyydeltä).

Hautajaiset, joihin osallistuimme, pidettiin vuoden kuluttua vainajan kuolemasta ja siellä juhlittiin vainajan pitkää elämää. Hautajaisiin kuului pauketta, värikkäitä vaatteita, musiikkia, tanssia sekä ruoanvalmistamista koko hautajaisseurueelle. Hautajaisissa soittajilla oli tapana hakea yleisön joukosta ihmisiä tanssimaan. Toiset ihmiset tukivat suoritusta länttäämällä kolikoita otsaan tai Susannan tapauksessa tisseihin. Nämä kolikot annettiin sitten lopuksi soittajille. Ruokana hautajaisissa oli vihreää ja limaista kastiketta, jota syötiin jonkin sortin maissijauhopallosten kanssa. Yhdistelmä oli vähän niin kuin pinaattikeitto ja kanamunan valkuaista, muttei ollenkaan saman makuista. Hautajaiset jatkuivat yön yli ja seuraavana aamuna pidettiin vielä viimeinen seremonia, joka päätti tapahtuman. Olimme varautuneet nukkumaan yön savimajoissa, mutta ilmeisesti paikalliset eivät uskoneet meidän selviävän siellä, joten löysimme itsemme ilmastoidusta huoneesta paikallisesta guest housesta.

Seuraavana aamuna hyvin levänneenä suuntasimme takaisin Tamaleen ja vietimme siellä rentouttavan päivän intialaisesta ruuasta nauttien. Kyseessä oli Kofin suosittelema ravintola Swad –fastfood, jonka ruoka oli muuten erinomaista ja sopivan hintaista. Paluumatka alkoi tiistaiaamuna puoli seitsemän aikaan ja tällä kertaa matkaeväänämme oli pringlesien sijasta keksejä ja juustoa. Matkalla oli tarkoitus käydä tsekkaamassa vielä Monkey sanctuary, jonka löytäminen ei ollutkaan niin helppoa. Muumien (kirjoittajalla ei taida olla kaikki muumit matkassa, koska kysehän on mutkista ei kun siis muutamien) kuoppaisella tiellä tehtyjen mutkien jälkeen löysimme kuitenkin perille. Siellä pääsimme syöttämään monamarakatteja ja ne olivat todella söpöjä tarrautuessaan meitä kädestä ja napsiessaan pähkinöitä. Monkey sanctuaryssa apinoita pidetään pyhinä ja niille pidetään samanlaiset hautajaiset kuin ihmisille. Ja ne myös haudataan omalle hautausmaalleen.

Tiistai-iltapäivänä 4 tyytyväistä tyttöä sitten saapui takaisin Kumasin kotiinsa väsyneinä, mutta onnellisina reissusta.

 

Meidän kotikatu

Perinteistä ruuanlaittoa

Tänne ne suomalaiset vanhat pakettiautot siis tuodaan...

 

Rautateiden hyötykäyttöä

Afrikka todellakin näyttää meille parastaan. Viimeisten muutaman viikon aikana sähköt ovat menneet vähintään kerran päivässä, joten otsalampuille on ollut käyttöä. Nettikin toimii tällä hetkellä vaan piuhan päässä, joten sille yhdelle koneelle, jolla nettiin pääsee, on hieman tunkua. :) Sadekauden lähestyessä yöt alkavat olla hieman viileämpiä (tarkoittaa ehkä noin 25 celsiusasteen lämpöä). Marialle ja Lillille tämä ilman viileneminen on tuntunut olevan hieman liikaa ja tytöt ovatkin viime viikolla olleet hyvin flunssaisia. Maria ehkä vielä enemmän kipeän oloinen, kuin Lilli. Jotta tasapaino maailmassa säilyisi ovat Susanna ja Riitta vastapainoksi kärsineet lievistä vatsaongelmista. Riitta tosin juuri joi vettä Marian pullosta, joten saa nähdä kuinka maailman tasapainon lähipäivinä käy.

 

Olemme saaneet muutaman viime viikon aikana aika hyvän käsityksen täkäläisestä ajantajusta tai lähinnä sen puutteesta. Sairaala-apteekkiin mennessämme olemme sopineet erään paikallisen farmasian harjoittelijan kanssa, että saamme häneltä kyydin töihin. Työt alkavat kahdeksalta, joten olemme sopineet, että odotamme The Junctionilla (eräs isoimmista trotro pysäkeistä) klo 7.00. Toissa viikon torstaina kyyti oli 45 minuuttia myöhässä ja viime perjantaiaamun iloksi ”vain” tunnin myöhässä sovitusta ajasta. Tämä tarkoittaa, että töissä olimme lähes tunnin myöhässä molempina päivinä.  Ja jotta kaikki ei olisi näin yksinkertaista se toinen vaihtoehto on sitten se, että kyyti tulee suunnilleen ajallaan (tarkoittaa vain noin 10-15 minuuttia sovitun ajan jälkeen) ja olemme töissä puolituntia liian aikaisin. =D Onneksi myöhästely ei tunnu juuri työpaikalla ketään kiinnostavan. Tunnin odottelu aamulla, kun on joutunut kiskomaan itsensä kuudelta sängystä ylös, on kuitenkin hieman hermoja kiristävä kokemus… Täällä kun ei ole myöskään tapana ilmoittaa mitenkään, jos kyyti on tulossa myöhässä.

 

Viime viikonloppuna kävimme kiertämässä läheisiä käsityökyliä perheen isän Kofin matkassa. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli kutomo, jossa tehdään perinteisiä kente-kankaita. Kaikkien kankaiden eri kuvioilla oli omat nimensä ja kutomossa oli näytillä myös aitoja hyvin vanhoja kente-kankaita. Meitä hämmästytti hieman, että kankaiden kutominen on pääasiassa miesten hommaa ja monet aloittavat sen jo hyvin, hyvin nuorena. Muutamia ostoksia tehtyämme ja hinnoista tingittyämme jatkoimme matkaa seuraavaan kylään. Kyseisessä kylässä tehtiin mm. perinteisiä kankaita hautajaisvaatteita varten. Väri kankaiden värjäämistä ja painamista varten saatiin tietynlaista puuta keittämällä useaan otteeseen ja lopputuloksena oli hyvin paksu musta mömmö. Pääsimme painamaan myös omat kankaanpalamme, joihin saimme valita haluamalle kuviot monista eri vaihtoehdoista. Jokaisella leimasimen kuviolla oli oma merkityksensä. Matka jatkui vielä yhteen kylään, jossa tehtiin perinteisiä afrikkalaisia puuveistoksia, ja jossa myyjien tuputtamisinto oli aikalailla omaa luokkaansa. Riitta hikoili aikansa myyjien kynsissä (kuten kyllä me muutkin), kunnes sai siitä tarpeekseen. Riitta ilmoitti tyynenä sulavansa, mikäli hiillostus jatkuu ja sai sen jälkeen katsella tavaroita varsin rauhassa. :) Jokaiselle meistä jäi jokaisesta kylästä jotakin käteen ja palasimme ”kotiin” varsin tyytyväisinä ja täysin tyhjin lompakoin.

 

Meiltä muuten kysellään lähes joka paikassa, että minä viikonpäivänä olemme syntyneet. Syynä on se, että täällä on tapana antaa lapselle yksi nimi syntymäpäivän mukaan. Tämän takia Ghanasta löytyy hyvin, hyvin monia Kofeja (perjantai) ja Kwameja (lauantai). Viikonpäiville on olemassa omat nimet sekä miehiä, että naisia varten. Meillekin on annettu omat nimet syntymäpäiviemme mukaan. Saanen siis esitellä Susanna eli Adwoa (maanantai, sanotaan Adsua), Riitta Afia (perjantai, Efia), Lilli Abena (tiistai) ja Maria Akosua (sunnuntai).

Salama sitten iski modeemin rikki maanantaina ja siitä asti oltiin ilman nettiä, kunnes setä perjantaina toi uuden modeemin. Täällä ei ilmeisesti maadoitus ole kovin tuttu käsite… Päätettiin sitten alkaa pitkästä aikaa kirjoittaa blogia, mutta parahiksi sähköt katkesi. Nyt sitten kirjoitetaan blogia wordiin muistiin ja hikoillaan. Afrikka näyttää taas parastaan… J

 

Viikko sitten Riitta ja Susanna sitten hankkivat ne kauan odotetut kätevät pikkuletit. Kätevyydestä voidaan olla näin jälkikäteen montaa mieltä. Ilmeisesti letit oli aika kuumat ja aiheuttivat sietämätöntä päänahan kutinaa. Tytöt kestivät pikkulettejä kokonaisen viikonlopun… Susanna luopui uudesta kampauksestaan jo maanantaina, mutta Riitta sai odottaa tiistaille lettien avaajien staminan pettäessä. Todennäköisesti suomalainen päänahka ei vain kestänyt afrikkalaista kuituhiusta. Lilli aikoo vielä rohkeana kokeilla ”käteviä” pikkulettejä, mutta Mariaa on alkanut jo epäilyttää.

 

Edellisellä viikolla kävimme tutustumassa myös kampuksen uima-altaaseen. Allas on varsin iso ja allas-alueelta löytyy myös aurinkotuoleja ja baari. Viime lauantain vietimme lähinnä grillaamalla itseämme ja ainakin Marian doksisykliinien herkistämä valkea hipiä otti tästä hieman nokkiinsa. Tyttöjen kylmäkallekäsittely kuitenkin pelasti selän vakavalta palamiselta. Paikalliset eivät muuten ole mitään uinnin ihmelapsia ja syvä pääty altaasta onkin yleensä meidän käytössä. Altaassa on ilmeisesti niin paljon klooria, että ihmisiä, joilla on blondatut hiukset on kielletty menemästä altaaseen.

Apteekin lisäksi olemme aloittaneet hommat pikkuhiljaa myös sairaalassa. Kierrämme harjoittelun aikana mm. lasten-, naistentautien ja kirurgian osastojen apteekeissa.  Täällä apteekkeja löytyy lähes joka osastolta toisin kuin Suomessa, jossa sairaalassa on yleensä yksi pääapteekki. Työpaikoilla olemme huomanneet, että paikalliset työtoverit eivät aina huomioi, että emme osaa ”mitä kuuluun” lisäksi paikallista kieltä paljon paskaakaan. Välillä töissä tulee pyöriteltyä peukaloita, kun työkaverit käyvät kiivaita keskusteluja twiillä. Keskusteluun pystyy ottamaan osaa, jos aloittaa keskustelun ensin itse englanniksi.

 

Joka keskiviikko käymme sairaalassa clinical meetingissä. Tapaamisessa käydään yleensä läpi jonkin sairauden hoito (esim. AIDS) ja siihen liittyvä potilastapaus. Paikalla on yleensä mukana myös sponsoroivan lääkeyhtiön puhemies. Lääkemarkkinointi ei ilmeisesti täällä ole kovin säädeltyä ja lobbaus on välillä hyvinkin törkeää. Esimerkiksi kaikki geneeriset tuotteet haukutaan täysin epäluotettaviksi… Vain meidän lääke on se, joka toimii!

 

Malaria on täällä todella yleistä. Sekä apteekissa, että sairaalassa menee valtavat määrät lääkkeitä malarian hoitoon. Meillä kaikilla on malarianestolääkitys, mutta silti sumutamme makuuhuoneet joka ilta hyttysmyrkyllä. Myös, jos illalla aikoo ulos, kannattaa laittaa hyttyskarkotetta. Hyttysen puremilta ei kuitenkaan pysty täysin välttymään.

 

Talossa, jossa asumme on oma porakaivo ja olemmekin alkaneet juomaan suodatettua hanavettä. Muualla hanavettä ei kannata mennä kokeilemaan. Lilli tosin teki sairaalassa ihmiskokeen kielimuurin aiheuttaman väärinkäsityksen vuoksi… Kaksi lasia ihka oikeaa hanavettä ei kuitenkaan aiheuttanut muuta kuin armotonta luulosairautta. Koetta ei hyvistä tuloksista huolimatta tulla toistamaan.

 

Perjantaina selvisi myös, mihin kaikki pakettiauton romut Suomesta katoaa. No Ghanaan tietysti! Oli tytöillä pokassa pitelemistä, kun ohi ajoi trotro, jonka tuulilasin lipassa luki Raahen rakennuspelti ja perässä täysin suomalainen 050-alkuinen puhelinnumero. Trotoihin liittyen sattui toinenkin kummallinen sattumus, kun poliisit ilmeisesti tulivat pidättämään trotromme kuskin. Poliisit istuivat tyynesti kyytiin ja antoivat trotron viedä asiakkaat määränpäähänsä. Liikennevaloissa muuten hurjasteleva trotrokuski poliisin pelossa alkoi hidastaa punaisiin valoihin, mutta poliisipa käyttikin oikeuksiaan ja sanoi vain go go go… Mentiin sitten aika törkeästi punaisia päin.

 

Lauantaina kävimme tutustumassa Kumasissa olevaan kulttuurikeskukseen. Paikan museo oli kirpun kokoinen ja siihen nähden varsin hintava. Muuten valtava alue oli täytetty käsityökaupoilla, jotka pursusivat kaikkea mahdollista Afrikkaturistikrääsää. Niiden parin tunnin aikana, jotka keskuksessa vietimme, näimme enemmän valkoisia ihmisiä kuin koko tähän mennessä kuluneen matkan aikana yhteensä. Kulttuurishokin jälkeen menimme kaupungille syömään. Paikan nimi oli Vic Baboo’s Cafe ja aika turistipainotteinen paikka sekin. Ruoka oli tosin hyvää ja suomalaisiin hintoihin nähden ilmaista. Paikalliseen hintatasoon nähden ehkä hieman kallista. Lilli, Maria ja Susanna ottivat lopuksi vielä mansikkamargaritat. Missä se mansikka oli? Oliko se hento vaaleanpunertava sävy mansikkaa? Mansikasta huolimatta siitä voidaan olla varmoja, että drinkki sisälsi noin 90 % tequilaa… Margaritan juomasta teki suolarinkula lasin reunassa.

 

Jos teksti sisältää kirjoitusvirheitä, se johtuu siitä, että kukaan natsi ei ole ollut olkapään takana vahtimassa… (Vaikka yksi natsi tämän itse kirjoittikin)